18.3.2013
Tänään se alkoi. Viimeinen kokonainen viikko. Kotiin lähdemme puolentoista viikon kuluttua. Tulee tunteita, että kotiin? Tämähän on ollut nyt kotimme, mites tämä koti? Mummot puhuvat Suomen tulevasta keväästä ja kesästä, mansikkapenkeistä. Tiedän ne kaikki, ja tiedän että osa minusta jää tänne, Intian kotiin. En osaa sitä selittää, eikä minun kai tarvikaan, mutta jotenkin en nyt tahtoisi niitä kuulla, niitä lohdutuksia Suomen kesistä. Tahton elää päivä kerrallaan täällä. Rakastan kyllä kevättä ja aikaa kun kukat nousevat, minusta on ihana nähdä tutut paikat siellä, ja oma kissamme ja talomme. Mutta entä tämä kotipiha, tuo kissa, nuo koirat, kaikki ihmiset, oma ranta? Elämä täällä. En tahdo myöskään kuulla unelmista jotka toteutuvat aikanaan, en tiedä omia unelmiani nyt, tiedän vain että olen ja asun täällä nyt. En haihattele joutavia, en elä pilvilinnoissa. Tiedän että minun on mentävä, aloitettava vuorotyöt, unohdettava suurilta osin aikaani mieheni ja perheeni, omistauduttava jalka- ja selkäsäryille, univeloille. Tiedän tiedän. En unelmoi elämästä Intiassa vaan elän sitä nyt. Minulla on puolitoista viikkoa aikaa, nyt en tahdo ajatella niitä leskenlehtiä. Kiitos vaan, tiedän että tarkoitatte hyvää. En tarkoita mitään pahaa. Tavataan sitten, mummot.
Viikonlopun olimme reissussa taas. Olimme läheisellä Choraon saarella, Mandovi joella. Se oli vähän sellainen lasten retki, asuimme resortissa jossa oli uima-allas. Muksut uivat siellä jatkuvasti. Kävimme myös lintujen suojelualueella, joka saarella sijaitsee. Reissun teimme moottoroidulla, pienellä kanootilla. Kävimme kanoottikuskin kotona teellä ennen retkeä. Hän asui äitinsä kanssa talossa, jossa oli olohuoneessa kaunis hindualttari.
Kanoottireissu kesti puolisentoista tuntia. Katselimme lintuja joita siellä paljon olikin. Krokotiileja emme nähneet, niitä siellä kuulemma on myös mahdollista tavata. Kalastajia joella oli muutamia, ja toiset irrottivat ostereita rantakivistä terävillä koukuillaan. Joella oli rauhallista.
Kaksi yötä siis resortissa asuimme. Siellä ei ollut lainkaan ravintolaa itse resortissa, ja olimmekin alussa hieman pöllähtäneitä kun saavuimme paikalle. Olin näet aamulla sähköpostilla ottanut yhteyttä paikkaan, ja sain vastauksen "vapaata on, tulkaa vain". Heidän nettisivuiltaan olin selvittänyt että menemme huoneeseen jossa on vedenkeitin, ei muuta keittomahdollisuutta. Tuon tiedon perusteella emme mukaan varanneet eväitä, ja ajattelimme paikalla olevan jonkinlaisen ravintolan jossa syödä, sekä kioskin josta saamme vettä. Paikalle menimme puolenpäivän jälkeen. Resortissa meidät vastaan otti porttivahti, joka ei tulostamme tiennyt lainkaan. Siinä sitä sitten selviteltiin, ja hän soitti pomolleen. Juttelin pomon kanssa, ja selitin e-mailista. Paikassa oli tullut joku informaatiokatkos, mutta pääsimme viimein sisälle paikkaan ja aloimme odottaa pomoa, joka sanoi tulevansa itsekin paikalle.
Nälkä meillä jo alkoi olla, kun oli siis lounasaika. Vesikin loppui. Asiaa kun olimme selvittäneet, selvisi siis ettei paikalla ollut ravintolaa, ja läheinen kioskikin oli kiinni. Siinä sitä jo mustaa huumoria yritettiin harrastaa, upea on paikka ja upeat puitteet, mutta kuolemmeko tänne janoon ja nälkään..Pomon kanssa uudelleen puhelimessa puhuttuamme selvisi että muutaman sadan metrin päässä on "pikaruokapaikka", josta saa syötävää ja juotavaa. Sinne siis menimme, ja siellä söimme molempina päivinä. Intialainen "fast food" ei ole aivan sama kuin Suomen mäkkärit, annos täälläkin valmistettiin alusta loppuun, ja annoksen tulemisessa hurahti tunnin verran. Jokatapauksessa saimme syötävää ja juotavaa ja elo helpottui siltä osin.
Resort oli tosiaan upea, kuin keidas keskellä kuivaa saaren sitä puolta. (toinen puoli saaresta oli suota, jossa sijaitsi lintujen alue). Kun portista astui ulos, näkyi vain kuivaa ja palanutta ruohoa. Porttien sisäpuolella kasveja kasteltiin, ja kaikki rehotti. Hieman valheellista? Resortissa oli vuokrattavana taloja ja asuntoja ilmeisesti pitkäaikaiseen käyttöön, ja kaikki olivat tosiaan "self catering", eli itsepalveluasuntoja omine keittiöineen. Paitsi meidän studiomme, jossa oli vain jääkaappi sekä se vedenkeitin..
Reissu tuli heitettyä. Kotiin Bagaan oli mukava tulla. Saldona hukkunut lippalakki, Jennan vihreäksi altaassa muuttuneet hiukset, sekä yksi hajonnut puhelin...Niin, sekä Jerryn jonkunasteen vatsatauti.
Eli täällä taas kotona, nyt emme tiedä käymmekö enää missään, vai olemmeko vain täällä Bagassa loppuajan. Jotenkin toisaalta laiskottaa, jotenkin taas tahtoisi vielä jotain nähdä. Vesipuistoretki Arporaan on jokatapauksessa jonain päivänä vielä tehtävä, se on luvattu jo aikoja sitten muksuille.
Siinäpä näitä ja täältä tähän tällä kertaa..
22.3.2013
Perjantai...viikon päästä heräämme Suomessa..viimeiset päivät lipuvat kuin hiekka tiimalasissa..tekisi mieli laittaa pieni kivi hiekan esteeksi.
Toissapäivänä olimme jälleen Arporan/Anjunan vesipuistossa Splahs Downissa. Se vissiin kuuluu Arporalle, no, ne ovat niin vierekkäin. Oli puolipilvinen päivä, juuri sopiva koko päivän altaassa makailuun taivaan alla, ei niin armotonta iholle. Jennan nenä alkaa aina punoittaa suorassa auringossa. Olimme puistossa viisi tuntia, ja lähtiessämme kadulla oli ihan pieni kissanpoikanen. Porttivahti sanoi: Ottakaa, ilmainen kissa. Oli kyllä tosi vähällä etten laittanut kisua käsilaukkuuni ja alkanut miettimään karanteeneja ym käytäntöjä. No ei, sinne jäi kisu maukumaan porttivahdin jalkoihin. Mies oli sille kyllä laittanut vesikupin ja näkyi kojun alla leipää ja kalaakin olevan. Näitä täällä näkee paljon, pieniä sydäntenmurskaajia.
Meillekin on kotiutunut kissa, ehkä vuoden vanha. Lapset ovat ristineet sen Nakiksi. Kuulemma koska se syö sormia, jotka ovat kuin nakkeja...=) Kuistilla pyörii myös talon kaksi omaa koiraa sekä naapuritalon koira..lehmiä on vähän väliä myös kuistin edessä, sekä liskoja täällä pyörii paljon. Ne ovat vaarattomia, ja nyt on vissiin joku liskojen lisääntymisaika, koska olemma nähneet paljon ihan pieniä liskovauvoja seinillä kipuamassa.
Tänään se alkoi. Viimeinen kokonainen viikko. Kotiin lähdemme puolentoista viikon kuluttua. Tulee tunteita, että kotiin? Tämähän on ollut nyt kotimme, mites tämä koti? Mummot puhuvat Suomen tulevasta keväästä ja kesästä, mansikkapenkeistä. Tiedän ne kaikki, ja tiedän että osa minusta jää tänne, Intian kotiin. En osaa sitä selittää, eikä minun kai tarvikaan, mutta jotenkin en nyt tahtoisi niitä kuulla, niitä lohdutuksia Suomen kesistä. Tahton elää päivä kerrallaan täällä. Rakastan kyllä kevättä ja aikaa kun kukat nousevat, minusta on ihana nähdä tutut paikat siellä, ja oma kissamme ja talomme. Mutta entä tämä kotipiha, tuo kissa, nuo koirat, kaikki ihmiset, oma ranta? Elämä täällä. En tahdo myöskään kuulla unelmista jotka toteutuvat aikanaan, en tiedä omia unelmiani nyt, tiedän vain että olen ja asun täällä nyt. En haihattele joutavia, en elä pilvilinnoissa. Tiedän että minun on mentävä, aloitettava vuorotyöt, unohdettava suurilta osin aikaani mieheni ja perheeni, omistauduttava jalka- ja selkäsäryille, univeloille. Tiedän tiedän. En unelmoi elämästä Intiassa vaan elän sitä nyt. Minulla on puolitoista viikkoa aikaa, nyt en tahdo ajatella niitä leskenlehtiä. Kiitos vaan, tiedän että tarkoitatte hyvää. En tarkoita mitään pahaa. Tavataan sitten, mummot.
Viikonlopun olimme reissussa taas. Olimme läheisellä Choraon saarella, Mandovi joella. Se oli vähän sellainen lasten retki, asuimme resortissa jossa oli uima-allas. Muksut uivat siellä jatkuvasti. Kävimme myös lintujen suojelualueella, joka saarella sijaitsee. Reissun teimme moottoroidulla, pienellä kanootilla. Kävimme kanoottikuskin kotona teellä ennen retkeä. Hän asui äitinsä kanssa talossa, jossa oli olohuoneessa kaunis hindualttari.
Kanoottireissu kesti puolisentoista tuntia. Katselimme lintuja joita siellä paljon olikin. Krokotiileja emme nähneet, niitä siellä kuulemma on myös mahdollista tavata. Kalastajia joella oli muutamia, ja toiset irrottivat ostereita rantakivistä terävillä koukuillaan. Joella oli rauhallista.
Kaksi yötä siis resortissa asuimme. Siellä ei ollut lainkaan ravintolaa itse resortissa, ja olimmekin alussa hieman pöllähtäneitä kun saavuimme paikalle. Olin näet aamulla sähköpostilla ottanut yhteyttä paikkaan, ja sain vastauksen "vapaata on, tulkaa vain". Heidän nettisivuiltaan olin selvittänyt että menemme huoneeseen jossa on vedenkeitin, ei muuta keittomahdollisuutta. Tuon tiedon perusteella emme mukaan varanneet eväitä, ja ajattelimme paikalla olevan jonkinlaisen ravintolan jossa syödä, sekä kioskin josta saamme vettä. Paikalle menimme puolenpäivän jälkeen. Resortissa meidät vastaan otti porttivahti, joka ei tulostamme tiennyt lainkaan. Siinä sitä sitten selviteltiin, ja hän soitti pomolleen. Juttelin pomon kanssa, ja selitin e-mailista. Paikassa oli tullut joku informaatiokatkos, mutta pääsimme viimein sisälle paikkaan ja aloimme odottaa pomoa, joka sanoi tulevansa itsekin paikalle.
Nälkä meillä jo alkoi olla, kun oli siis lounasaika. Vesikin loppui. Asiaa kun olimme selvittäneet, selvisi siis ettei paikalla ollut ravintolaa, ja läheinen kioskikin oli kiinni. Siinä sitä jo mustaa huumoria yritettiin harrastaa, upea on paikka ja upeat puitteet, mutta kuolemmeko tänne janoon ja nälkään..Pomon kanssa uudelleen puhelimessa puhuttuamme selvisi että muutaman sadan metrin päässä on "pikaruokapaikka", josta saa syötävää ja juotavaa. Sinne siis menimme, ja siellä söimme molempina päivinä. Intialainen "fast food" ei ole aivan sama kuin Suomen mäkkärit, annos täälläkin valmistettiin alusta loppuun, ja annoksen tulemisessa hurahti tunnin verran. Jokatapauksessa saimme syötävää ja juotavaa ja elo helpottui siltä osin.
Resort oli tosiaan upea, kuin keidas keskellä kuivaa saaren sitä puolta. (toinen puoli saaresta oli suota, jossa sijaitsi lintujen alue). Kun portista astui ulos, näkyi vain kuivaa ja palanutta ruohoa. Porttien sisäpuolella kasveja kasteltiin, ja kaikki rehotti. Hieman valheellista? Resortissa oli vuokrattavana taloja ja asuntoja ilmeisesti pitkäaikaiseen käyttöön, ja kaikki olivat tosiaan "self catering", eli itsepalveluasuntoja omine keittiöineen. Paitsi meidän studiomme, jossa oli vain jääkaappi sekä se vedenkeitin..
Reissu tuli heitettyä. Kotiin Bagaan oli mukava tulla. Saldona hukkunut lippalakki, Jennan vihreäksi altaassa muuttuneet hiukset, sekä yksi hajonnut puhelin...Niin, sekä Jerryn jonkunasteen vatsatauti.
Eli täällä taas kotona, nyt emme tiedä käymmekö enää missään, vai olemmeko vain täällä Bagassa loppuajan. Jotenkin toisaalta laiskottaa, jotenkin taas tahtoisi vielä jotain nähdä. Vesipuistoretki Arporaan on jokatapauksessa jonain päivänä vielä tehtävä, se on luvattu jo aikoja sitten muksuille.
Siinäpä näitä ja täältä tähän tällä kertaa..
22.3.2013
Perjantai...viikon päästä heräämme Suomessa..viimeiset päivät lipuvat kuin hiekka tiimalasissa..tekisi mieli laittaa pieni kivi hiekan esteeksi.
Toissapäivänä olimme jälleen Arporan/Anjunan vesipuistossa Splahs Downissa. Se vissiin kuuluu Arporalle, no, ne ovat niin vierekkäin. Oli puolipilvinen päivä, juuri sopiva koko päivän altaassa makailuun taivaan alla, ei niin armotonta iholle. Jennan nenä alkaa aina punoittaa suorassa auringossa. Olimme puistossa viisi tuntia, ja lähtiessämme kadulla oli ihan pieni kissanpoikanen. Porttivahti sanoi: Ottakaa, ilmainen kissa. Oli kyllä tosi vähällä etten laittanut kisua käsilaukkuuni ja alkanut miettimään karanteeneja ym käytäntöjä. No ei, sinne jäi kisu maukumaan porttivahdin jalkoihin. Mies oli sille kyllä laittanut vesikupin ja näkyi kojun alla leipää ja kalaakin olevan. Näitä täällä näkee paljon, pieniä sydäntenmurskaajia.
Meillekin on kotiutunut kissa, ehkä vuoden vanha. Lapset ovat ristineet sen Nakiksi. Kuulemma koska se syö sormia, jotka ovat kuin nakkeja...=) Kuistilla pyörii myös talon kaksi omaa koiraa sekä naapuritalon koira..lehmiä on vähän väliä myös kuistin edessä, sekä liskoja täällä pyörii paljon. Ne ovat vaarattomia, ja nyt on vissiin joku liskojen lisääntymisaika, koska olemma nähneet paljon ihan pieniä liskovauvoja seinillä kipuamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti