Pitkä matka paratiisiin
Uudenvuodenpäivänä kello soi kukonlaulun aikaan. Kello
kahdeksan auto lähti kohti Helsinkiä. Ilma oli sateinen, tie jäinen.
Helsingistä kone lähti aikanaan ja matka alkoi ensin kohti
Istanbulia. Siellä oltiin pari tuntia, ja taas lähdettiin. Kone Mumbain
suuntaan lähti siis alkuillasta. Syötiin ja yritettiin nukkua. Lapset nukkuivat
melkein koko matkan, kunnes Suomen aikaa klo 2 laskeuduttiin. Intian kello oli
jo pidemmällä kolmisen tuntia. Mumbain kentällä jouduimme vielä koneessa
odottamaan tovin, ennen kuin se ajoi oikealle paikalleen ja saimme poistua
koneesta.
Kentällä olikin taas intialaiset muodollisuudet edessä.
Koneessa täyttämämme maihinnousukortti piti antaa jollekin, jonka luo
jonotettiin puolisen tuntia. Siitä mentiin seuraavaksi hakemaan tavaramme, ja
niiden kanssa jonotettiin taas, oli turvatarkastus myös Intiaan saavuttaessa.
Olimme aika ventti. Mumbain lentokenttä on maanpäällinen helvetti väsyneelle
matkustajalle. Eikä kamalan häävi paikka varmasti virkeämmällekään.
Kentältä kun pääsimme pihalle, istuimme ulos tupakille
mieheni kanssa ja lapset latkivat limua ja vettä. Ei ollut oikein selvää suunnitelmaa mihin
mennä ja miten, kunhan Goalle. Lentomme sinne oli peruutettu viime hetkessä, ja
mietimme taas eri vaihtoehtoja. Paikalle tuli mies joka selitti hänellä olevan
autofirman, joka kuskaisi meidät 8 tunnissa Goalle, ja paljon halvemmalla kuin myös
suunnittelemamme jatkolento, joka olisi
lähtenyt vasta iltapäivällä. Juniin ei enää siinä vaiheessa mitään mahdollisuutta
ollut päästä.
Otimme väsyneinä tarjouksen vastaan, ja hyppäsimme kyytiin.
Tunti tai pari ulkoilma haisi Mumbaille, ja kuski piti ikkunaa auki. Mutta sai
istua ja olla vaan. Nukahtelin lasten kanssa takapenkillä vähän väliä. Kerran
havahtuessani näin apinan juoksevan tien reunalle ja ottavan sieltä jotain
suuhunsa ja katoavan taas pois kaaoksesta. Lehmiä liikkui kaduilla, joko
irrallaan tai vetämässä vaunuja.
Iltapäivällä aloin
kelloa katselemaan, että kohta olemme sen kahdeksan tunnin (joka kuulosti melko
mahdottomalta jo alkuun), mukaan perillä. Kuski ei puhunut englantia lainkaan,
ja kaikki kyltit olivat hindiksi. Välillä pysähdyimme syömään. Tiet ja autoilu ovat Intiassa luku sinänsä,
kuski vaan ajoi ja ajoi, tööttäsi kun meni vuoristotiellä mutkissa toisten ohi.
Mietin rukoillessani takapenkillä että töötti on kai intiaksi: Sivuun kaikki,
minä tulen nyt! Turvavöitä ei toki ollut takapenkkiläisille. Silti ei
kuitenkaan oikeasti pelottanut, täällä nyt vaan ollaan näin.
Yritimme kahden maissa kuskilta kysyä kauanko vielä kestää.
Hän näytti sormillaan neljä. Emme oikein tienneet tarkoittaako hän tunteja vai
kilometrejä kymmenissä tai sadoissa. Ei se auttanut kuin istua. Päivällä
autossa oli kuuma, todella kuuma. Mutta
maisemat olivat upeita, ja matkalla näki vaikka mitä, mitä ei muuten olisi
nähnyt. Nähtiin myös täpötäysi juna menemässä kohti Goaa, ihmisiä istui
avonaisilla oviaukoilla polttelemassa tupakkia tai muuten vaan vissiin
jäähyllä. Muksut hihkuivat hereilläolo aikansa ikkunassa ja osoittivat kaikkea
mahdollista ja mahdotonta mitä näkivät.
Viimein ilta alkoi pimetä, ja tunsin jo oloni jo tavallaan levottomaksi.
Lapset onneksi nukkuivat. Pidin heitä iloisina aina jos myöskin hieman jo
tuskaisina herätessään kyselivät
”milloin ollaan perillä”, muistuttamalla että seuraavana päivänä
pääsevät uimaan. Reippaita olivat ja urhoollisia. Viimein, kun taas olin
nukahtanut, heräsin lauseeseen: ”Welcome
to Goa”. Olimme lautalla, ja lautta oli juuri saapumassa rantaan. Siitä
ajelimme vielä Calanguten kautta Bagaan, ja siellä meitä oli vastassa ihana
ystävämme Hilary. Hän vei meidät järjestämäänsä asuntoon. Kello oli silloin 21.
Matka oli kestänyt 14 tuntia. Eli yhteensä 39 tuntia. Vielä lähdimme syömään, koska meillä ei ollut
kämpillä mitään iltapalaa. Kävimme myös pikkuputiikissa Bagaroadilla, Petersin
liikkeessä. Kysyimme sieltä wc-paperia ja kahvia aamuksi. Kumpaakaan ei ollut,
mutta rouva antoi nenäliinansa ja mies kaivoi jostain kerta-annos kahvipusseja,
lupasivat huomenna hommata. Ruuan jälkeen yöllä uni maistui kaikille makeasti.
Silti ennen nukkumista kun istuimme terassilla, minua alkoi viimein
hymyilyttää: Olen tullut takaisin, Intian kotiin.
Maailma ei ole muuttunut
Ensimmäinen päivä. Heräsin vasta klo 10, olo oli kuin
halolla hakattu. Siitä sitä sitten virkosi juotuaan kahvia, jä lähdimme
aamupalalle ja rantsuun. Intialaiset tuttavat ja puolituttavat kättelivät ja
halasivat pienellä Bagaroadin pätkällä jossa asuimme. Ravintolassa muistettiin
ja sanottiin lasten kasvaneen. Tuntui mukavalta. Ruokakauppaan lähtiessämme
Petersin putiikin rouva huusi kadulla peräämme, hän oli hommannut jostain
myytäväksi meille vessapaperirullan sekä purkillisen Nescafea . Ihania
ihmisiä!!
Meillä on pieni
asunto täällä Bagaroadin loppupäässä, paikassa nimeltä Seras guesthouse. Taloa
pitää ihana nainen Sarah. Tässä on yksi huone, tupakeittiö ja vessa jossa
suihku lämpimällä vedellä. Tässä on jääkaappi ja hän on luvannut toimittaa
tänne kaasulieden. Ulkona on terassi. Sadan metrin päässä on talo, jossa
asuimme viime vuonna. Siellä asuu tuttu perhe edelleen ja pyörittää ravintolaa.
Meren rantaan on ehkä 300 metriä. Meiltä tänään kysyttiin tahtoisimmeko
mahdollisesti isomman asunnon jossa olisi kunnon keittiö ja uima-allas ja
ruokapöytä, samaan rahaan kuin tämä.
Hetken mietimme ja päädyimme että emme. Meillähän on tässä kaikki,
ruokapöytää emme tarvitse, tuossa on tuoleja ja keittiön taso. Uima-allasta ei
tarvitse, vieressä on meri. Lisää tilaakaan emme tarvitse. Nämä ovat kuin kotinurkat,
tunnemme olomme täällä hyväksi ja turvalliseksi. Mietin tänään uidessani meressä, olenkohan entisessä elämässäni asunut
täällä. Niin kovasti tuntuu kuin olisi juurilleen palannut.
Eli täällä nyt olemme. Minä ja ihana perheeni, ja intialaiset ystävämme. Ensimmäinen päivä on
mennyt nopeasti kuin täällä päivät ennenkin. Nyt olemme kotosalla, juuri
kävimme syömässä San Fransiscossa hyvää ruokaa. Jerry jo pössähti, Jenna vielä
lukee Aku Ankkaa. Joku tuhatjalkainen pogoili lattialle, ohjasimme hänet ulos.
Elämä on, intialaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti