Kaksin Intiassa

06.05.2014

Olimme helmikuussa viikon kaksin Intiassa. Lapset jäivät mummojen ja papan kanssa kotiin.
Reissu oli mahtava! Yritän kertoa siitä pääpiirteet. Viikko on lyhyt aika, mutta kun sen viettää Intiassa, mitkään palstatilat eivät riitä siitä täysin kertomaan.

Matka alkoi Tampereelta aamulla kahdeksan aikaan, kun nousimme bussiin. Olimme ostaneet Matkahuollon aleliput. Bussissa paljastui, että alelippu ei oikeuta vaihtoon Keimolassa, vaan jos vaihdamme siellä lentokenttäussiin, joudumme maksamaan erotuksen eli yli kaksikymppiä, eli oikeiden lippujen verran. Päätimme olla fiksuja ja ottaa taksin, ajattelimme että se olisi halvempaa. No, taksi tuli maksamaan euron Enemmän kuin tuo vaihtobussi..että se siitä säästäväisyydestä.

Lentokentällä odottelimme kunnes lento lähti. Muutama tunti siinä notkuttiin. Viimein Turkish Airlisesin pikkukone nousi, suunta kohti Istambulia. Tosiaan pikkukippo, ja monta tuntia myöhässä! Kone heilui ilmassa kuin pyykit narulla, ja yritimme olla levollisia. Samalla rivillä istui mies, joka oli myös menossa Mumbaihin tyttöystävänsä kanssa.

Pääsimme Istanbuliin viimein. Perillä meitä odotti intialainen mies joka huusi: Bombay, Bombay! Ymmärsimme ilmoittautua tuolle miehelle, me kaikki jotka olimme Intiaan menossa. Siitä alkoi juoksu halki Istambulin terminaalin. Kilometrejä, veikkaan, juoksimme niin kovaa kuin jaksoimme, että pysyimme intialaisen perässä. Mukanamme oli myös intialainen mies vaimoineen. Hän yritti sanoa terminaalimiehelle, ettei hänen vaimonsa jaksa juosta näin kovaa, kun hänellä on lapsi käsivarsillaan. Siinä nähtiin silaus taas tuota kulttuuria, vaikka on juostava, niin pienempi eli nainen kantaa raskaan lapsen!

En itseasiassa tiedä, miten tuolle miehelle vaimoineen kävi. He hävisivät näkyvistä. Olimme vain me mieheni kanssa sekä vieressämme istunut mies tyttöystävineen. Ja me juoksimme!

Viimein pääsimme Mumbain, Bombayn, what ever, koneeseen! Istuminen tuntui mahtavalta! Koska kyseessä oli pitkän matkan kone, se oli myös isompi. Kolme penkkirivä vierekkäin, luksusta.

Loppumatka kesti minkä kesti, olikohan noin 6 tuntia. Mutta viimein olimme perillä Mumbaissa. Tuttu löyhkä tuli vastaan jopa seinien läpi. Olimme saapuneet Haisukaupunkiin, kuten lapsemme sitä nimittivät.

Mumbain terminaalin matto.

Edessä olivat jonotukset..turvatarkastukset, maahantulo imigrantit, passin ja viisumin näytöt sataan kertaan...Ja sitten terminaalinvaihtojonotus.

Tuossa jonossa piti haarautua kahteen jonoon. Miehet omiinsa ja naiset omiin jonoihinsa. Rasittavan jonotuksen ja uuden turvatarkastuksen jälkeen pääsimme viimein bussiin, joka vei meidät kotimaan terminaaliin.

Siellä meitä kohtasi uusi mutta. Kellon ollessa niin vähän, emme päässeet vielä lähtevien puolelle, vaan jouduimme jäämään odottamaan koville penkeille ihmeelliseen välimaastoon. Sai sieltä sentään kahvia ja aamiaista intialaiseen malliin, minä otin idlejä ja Pete otti samosoita.

Odotimme aikamme, ja viimein pääsimme check inniin. Yllätys! Turvatarkastus taas, ennenkuin pääsimme lähtevien puolelle. Tuntui, että touhu menisi jo ihan naurettavaksi, mutta maassa maan tavalla, vai miten he sanovatkaan...

Isolla puolella pääsimme syömään. Lentomme lähti vasta yhdeltä, yhteensä tuota aikaa terminaaleissa Mumbaissa oli siis kulutettavana kuusi tuntia, kun olimme saapuneet sinne yöllä Intian aikaa viiden maissa.

Lento Goalle lähti! Air India, joka oli taas pikkukippo, jota tuuli heitteli. Emme välittäneet, vaan söimme tarjottuja suolapähkinöitä ja joimme mangomehua.

Goalla viimein! Ensimmäinen kuuma henkäys kasvoihin tuli kävellessämme koneesta terminaaliin. Ja se henkäys ei haissut enää, kuten Mumbain ilma seinienkin läpi.

Jonotimme tavaramme, ja menimme prepaid-taksikojulle. Siinä kyyti maksetaan valmiiksi etukäteen ja annetaan tosite kuskille.

Matkan aikana kuski pysähtyi kerran, kävi pissalla puskassa, heitti kasvoilleen kylmää vettä ja läpsi itseään. Hän oli kai väsynyt...Intialainen elämäntyyli alkoi jälleen.

Olimme puolessa tunnissa Bagassa ja Hillaryn pihassa. Tuli olo, kuin olisi kotiin tullut. Tuttu kirkko, tutut palmut, joita olin viime vuonna tuijottanut. 

Matka tänne oli kestänyt noin 30 tuntia, joka tunti oli sen arvoista!Olimme perillä!

Alkaessamme liikkua ympäristössä, oli sydäntäsärkevän ihanaa, kuinka ihmiset halasivat ja tervehtivät meitä! Kyselivät, missä lapset ovat, ja muutenkin kuulumisia. Vuosi oli vierähtänyt, ja tuntui kuin olisimme olleet täällä eilen.
Kaikki oli aivan kuin ennenkin. 

Kävimme viikon aikana lähirannassa uimassa muutaman kerran. Ihan vain äkkiseltään, uimme ja tulimme pois. Lasten kanssa rantareissut yleensä kestävät tuntitolkulla, ja mukana raahataan epämääräistä kasaa uimaleluja. Vaikka lapsia olikin väliin ikävä, oli kertakaikkiaan upeaa olla vain kaksin.

Rannan kantapaikassamme, tutussa Love Shackissa kävimme kahvilla ja jututtamassa lempitarjoilijaamme, jonka olimme ristineet Nepaliksi.

Skootterin vuokrasimme jo toisena aamuna Calangutesta. Kypärää ei ollut kuin kuskille, joka on Intiassa varsin yleistä. Autossakin turvavyöpakko on vain kuskilla.

Ajelimme Goaa ristiin rastiin, kävimme paikoissa, joissa olimme ennenkin käyneet. Peten synttärit osuivat reissun ajaksi, ja synttäri-iltana vietimme coctail- iltaa Hillaryn pihalla ruotsalaisen seurueen kanssa. Ilta oli hauska.

Seuraavana aamuna aamu-uinnin jälkeen lähdimme ajamaan Aramboliin, jossa olimme yötä samassa quest housessa kuin männävuonnakin. Emme käyneet Sweet Lakella, mutta meressä uimme pariin kertaan. Minä otin Arambolissa hiuksiini letit, pitkät oranssit aidoista hiuksista tehdyt lisäkeletit. Niiden laittaminen kesti parisen tuntia, niitä laittoi kolme naista.

Minä ja lettini Arambolissa

Arambolista ostimme jonkin verran vaatteita, siellä kun valikoima on muuta Goaa parempi. Ostin myös tuliaiseksi ystävälleni mokkahameen.

Kävimme myös Anjunan keskiviikkomarkkinoilla, jossa oli tavallisen kuuma, ja tavallisen ruuhkaisaa ja kovaäänistä. Osasimme jo varoa korvankaivajia viime vuodelta. Ostimme markkinoilta lähinnä kuplantekovälineet lapsille, emme paljon muuta. Niillä siis saa sellaiset isot kuplat aikaiseksi, joita ei saa rikki kuin saippuakuplia.

Anjunan hippimarkkinat

Muut yöt vietimme Hillaryn paikassa, jonne aina päivän ajelun jälkeen oli mukava kotiutua. Paikassa asui ruotsalainen Susan, joka asuu siellä aina talvet, intialaisen miehensä Denzilin kanssa.  Paikalla olivat myös ruotsalainen pariskunta Annci ja Sventa, sekä vanha mies, jota kutsuttiin Uncleksi. Hän oli hauska ukkeli, jolla on tosi möreä ääni. Hänellä on aina korttipakka kourassa ja sätkä hampaissa.

Bagaroadilla, Tito's roadin puoella tietä (ja lähelläkin sitä, 24 h supermarketin liepeillä) on muuten aivan mahtava ruokapaikka, jos pitää buffetista. Bongasimme sen keskellä viikkoa, ja siellä sitten kävimme pari viimeistä aamupalaa syömässä sekä yhden päivällisen. Hinta ei päätä huimaa, olisko pari euroa lärvi, ja seisova pöytä. 

Viikko vierähti nopeasti, kuin siivillä! Kokoajan, joka henkäyksellä, piti yrittää ahmia sisuksiinsa kuumaa, rytmikästä, sydämellistä Goaa, jotta jaksaisi taas pakertaa pimeässä ja kylmässä Suomessa.

Kotimatkalla meillä kävi pieniä sattumuksia. Matkalla lentokentälle tiellä oli kolari, ja juutuimme ruuhkaan pitkäksi aikaa. Onneksi taksikuski Sam oli tullut ajoissa, ja meillä oli pelivaraa! Goan kentältä lähdimmekin miltei suoraan kohti Mumbaita. Mahtavalla Mumbain kentällä vietimme jälleen yön.

Mumbain kentän kattoa

Livahdimme nukkumaan ensimmäisen luokan puolelle, jossa oli sohvat. Hienon ja kalliin kentän seinät olivat lasia, siis useita valtavia laseja, joiden välissä olivat raot. Moskiitotkin olivat huomanneet nämä raot, ja purivat julmetusti. Koko reissun suurimmat paukurat tulivat siis lentokentällä!

Matkalla Suomen koneeseen virkailija sanoi, että koneemme on täynnä. Hän olisi antanut meille 300 euroa ja paikat seuraavan päivän koneeseen. Emme suostuneet, ja saimme onneksi jatkaa matkaamme koneeseen. Kotona odottaisivat lapset, ja työt ja arki. Ilman niitä kaikkia, varsinkin lapsia- olisimme ehkä jääneetkin.

Goan aurinko tarttuu kuin liima. Olin musta kuin marakatti kun menin töihin. Ihmiset kai luulivat minun käyneen solariumissa, eivät olleet uskoa silmiään."Miten viikossa voi noin tummua?". No, Intiahan on ihmeellinen...