Paradise Beach, Shiroda, Maharashtra

Teki mieli vaihtelua Bagan ruuhkaisaan rantaan, ja muutenkin elämään, joten lähdimme 5.2. taksilla ajelemaan  Goan pohjoispuolella olevaan osavaltioon, Maharashtraan. Sinne ajeltiin ensin Bagasta noin tunti-puolitoista, jonka jälkeen ylitimme joen lautalla. Lautan toisella puolella alkoi Mahara, kuten intialaiset sitä lyhennetysti kutsuvat. Puolen tunnin ajelun jälkeen olimme perillä.

Eteemme aukesi merinäkymä. Autio ranta, jatkuen silmänkantamattomiin. Taksikuskimme Sam vei meidät alueelle, joka oli kuin leirintäalue, mökkien tilalla vain Hutit. Hut on yleensä palmunlehvistä ja oksista rakennettu maja/talo/hökkeli. Niitä on eritasoisia. Tämänkertainen hut oli melko hataraseinäinen, ja ensimmäisenä tulikin mieleen, tuleeko yöllä paljon moskiittoja sisään. Hutin perällä oli verholla eroteltu wc, eli reikä lattiassa sekä suihku. Hutissa oli kapeahko parisänky. Siinä oli siis kaikki tarvittava. Hinta hutilta oli 350 rs yö (10 rs = 14 c).

Ensimmäisenä vaihdoimme kuuman matkan jälkeen uimavaatteet ja juoksimme rantaan. Vesi oli puhdasta, kirkasta, ja tilaa riitti. Kuinka nautimmekaan rauhasta! Pian rantaan hölkötteli kameli sekä hevosrattaat, ja niitähän piti kokeilla. En pitänyt tämän kamelin kyydistä, pelkäsin niin pirusti ja huusin apua apua pysäytä, Jenna minua lohdutti että "äiti et sinä tipu".

Alueen isäntä, Sameer, oli mukava mies. Todella herttainen. Hän kertoi meille illalla tarinaansa. Hän on perheineen ja sukuineen asunut rannalla aina. Kaikki he ovat siellä työtä tehneet, jopa palmut on hänen sukunsa siihen kohtaan istuttanut. Nyt Tata-company, eli valtion omistama firma, eli periaatteessa valtio, hiillostaa heitä myymään alueen. Valtio rakentaisi alueen täyteen loistohotelleja, ja pilaisi siis koko paikan. Tuollaisin paikkoja on harvassa, missä ihmisen sielu lepää, hermo lepää eikä stressiä ole. Valtio on kauan jo hiillostanut heitä, sanonut että heillä ei ole lupaa pitää paikkaa. Sameer kertoi sanoneensa valtion herralle, "kierrä kaikki luvattomat paikat ja ota heiltä ravintolat ja quest houset pois, tule sitten tänne.". Luvattomia paikkoja on kuulemma todella paljon. Valtion herra oli siltä erää luovuttanut.

Sameerin pojat työskentelivät myös alueella, sekä vaimo. Heillä oli kaksospojat, 3,5 -vuotiaat. Sameer oli viemässä heitä koulun tutustumispäivään seuraavana aamuna. Hän kertoi, että Intiassa koulu alkaa 4-vuotiaana, kestää 10 vuotta, ja sitten on mahdollista erikoistua eri ammatteihin, vaikka insinööriksi. Hän sanoi, että 4-vuotiaat opettelevat jo matematiikkaa ja kieliä, ym. Ilmankos useat ovatkin ihmetelleet kun meidän lapsemme eivät osaa vielä yhtään englantia. Tosin, kun juteltiin Bagan naapurin kanssa, hän kertoi että koulu alkaa 6-7 vuotiaana normaalisti, mutta lapset on siis mahdollista saada kouluun jo 4-vuotiaana. Hänkään ei sitä ymmärtänyt, kuten en minäkään, koska 4-vuotiaat lapset ovat vielä liian pieniä kouluun. Kuulemma Intiassakin on ns. esikoulua pari vuotta ennen varsinaista koulua. Ehkä Sameer puhui siitä, mene ja tiedä, minulla tuli jonkinlainen kielimuuri vissiin vastaan tässä asiassa.

Sameerin perhe teki meille ruokaa. Heillä ei ole lupaa pitää ravintolaa, he kokkaavat omassa keittiössään. Ruoan tulossa kesti aina noin kaksikin tuntia, ja se oli melko kylmää tullessaan, mutta hyvää. Lapsetkin söivät viimeistä murua myöten usein perunansa ja kanansa. "Oikeata kanaa!", kehui meidän nirso nelivuotiaskin. Meille tuli kasvisriisiä, sekä erittäin hyvää kasvispannua tulisine mausteineen. Ruoka oli todella halpaa.

Yksi linnakkeen puista.

Kun merenrantaa käveli kymmenisen minuuttia, saapui laguunille. Laguuni muuttui joeksi. Laguunin vedessä oli voimakas virta, ja se piti ylittää matalalta kohdaltaan päästäkseen toiselle puolelle. Toisella puolen oli Fort, eli linnake. Kävimme siellä viimeisenä päivänämme. Linnake oli vanha, sitä peittivät kauttaaltaan liaanimaiset puut. Puut olivat lumoavia. Jenna varsinkin oli kovin innostunut linnakkeen tutkimisesta. Itse siellä vähän panikoin, siellä oli kaikenmaailman rotkoja ja pudotuksia, tai ainakin kuvittelin niin. No, kävelimme siellä aikamme ja söimme lopuksi puun äärellä sekä oksalla eväitä.

Leirissä oli paljon eläimiä, kissoja ja koiria. Lapset viihtyivät. Elämä siellä oli kuin toisessa maailmassa verrattuina Bagan ja Calanguten ruuhkaan. Oli hiljaista ja rauhallista. Tuuli oli kova, joten moskiittojakaan ei tuulella juuri ollut. Hutissa oli melko viileää aamuyöllä, mutta tarkeni. Naapurissamme asui englantilainen Ricky, joka kertoi meille matkoistaan, sekä antoi meille vinkkejä ja potkua takapuoleen mahdollista Hampin matkaa varten.

Meidän piti olla paikalla vain yksi yö. Olimme lopulta kolme yötä, aina yö kerrallaan lisää päättäen. Sinne olisi voinut jäädä vaikka ikuisiksi ajoiksi uneksimaan, mutta arki pakotti armottomasti kotiin. Otimme Sameerin numeron, ajatuksena mennä takaisin vielä tämän reissun aikana.